Peltsin käsityöblogi : Lapsuusajan käsityö

JOHDANTO

Tutkielmani kohteena oleva käsityöprojekti käsittelee oman isäni tekemää kuntosalilaitetta, minkä hän rakensi laman jälkeisinä vuosina 1992-1994 Länsi-Suomessa Karviassa asuessaan. Valitsin tutkielmaani juuri tämän kyseisen laitteen, koska sillä on ollut suuri vaikutus omaan kuntosaliharrastukseeni, se toimi nimittäin suurena inspiraation lähteenä pienelle pojalle, joka näki oman isänsä treenaavan omatekoisella kuntosalilaitteella.

Kuntosalilaite oli täysin isäni suunnittelema, piirtämä ja kokoonpanema. Suurimman osan laitteen osista hän kuitenkin teetti konepajoissa, peltisepänverstaissa ja ammattikouluilla. Laitteessa yhdistyi monta eri harjoitteluvälinettä; sillä pystyi tekemään ylätaljaa, alataljaa, penkkipunnerrusta, rintaprässiä, jalkojen ojennuksia ja koukistuksia, hauiskääntöä, dippupunnerruksia sekä jalkakyykkyä ja ylöspunnerrusta. Siinä oli ikään kuin pieni kuntokeskus yhdessä laitteessa.

Päänäkökulmia tutkielmassani on kaksi; kuntosalilaitteen vaikutus omaan harrastuneisuuteen voimaharjoittelun ja metallitöiden suhteen sekä projektin silloinen merkitys lamavuosien isälleni aiheuttaneen stressin purkamiseen. Nämä näkökulmat valitsin juuri siksi, että ne ovat niin selkeitä ja edelleen ajankohtaisia. Innostus, joka voimaharjoitteluun ja metallitöihin kylvettiin jo hyvin varhain on säilynyt läpi koko veljeskatraan. Myös metallitöiden ja suunnittelun merkitys isälleni on edelleen hyvin samankaltainen; stressi purkautuu paperille ja siitä viimein käytäntöön. Itse tuotteen valmistus siirtyy nykyään lähes kokonaan meille pojille.

Ikään kuin pienempänä näkökulmana tai sivupohdintana käsittelen laitteen rakennetta, toimivuutta, haasteita, virheitä ja parannusehdotuksia. Nämä otin mukaan siksi, että tiedän laitteessa olleen joitakin puutteita ja jopa valmistusvirheitä, jotka sitten jälkeenpäin kylläkin on korjattu.

Lähteinä tässä tutkielmassa toimivat epäviralliset (saunassa ja automatkoilla tehdyt) haastattelut, omat muistoni sekä muutamat vanhat ja vähän uudemmat valokuvat laitteesta.

Kuka, mitä, häh?

Tutkimukseni kohteena on siis isäni Tarmon itse suunnittelema, piirtämä ja kokoonpanema kotikuntosalilaite. Hän oli laitteen tehdessään n. 25-vuotias naimisissa oleva kahden pojan isä ja kaivinkoneen kuljettaja. Tällä hetkellä hän on 47-vuotias, naimisissa edelleen oleva kolmen pojan isä ja koneyrittäjä, joka työskentelee pääosin pääkaupunkiseudulla.

Jalkakyykky mahdollisuus

Isä on jo nuoresta pojasta pitäen tykännyt suunnittelemisesta, mallintamisesta ja metallitöistä. Mekaniikan eri osa-alueet ovat myös olleet aina lähellä isän sydäntä, sekä tietysti voimailu. Yläkouluikäisenä isä teki itselleen voimanostopenkin painoineen ja harjoitteli voimailua nuoruudessaan niillä, koska siihen aikaan ei paljon kuntosaleja ollut, ainakaan Kirjaskylän perällä. Innostus voimailua kohtaan on ollut todella vaihtelevaa, mutta aina voimaa on silti ollut ihan tavan perusjamppaa enemmän. Harjoitteli sitä tai ei.

90-luvun alun lama, toivottomalta tuntuvat korot ja talovelka, vaimo ja kaksi lasta, sekä järjettömän pitkät työpäivät vaativat veronsa. Harrastukset jäivät, kun piti olla töissä yötä päivää, mutta onneksi se ei järkeilykykyä täysin tappanut. Tuli idea kotikuntolaitteesta. Oikeastaan idean laitteen tekemiselle sytytti silloisten hyvälaatuisten kotikuntolaitteiden (Kettler, Tunturi) kova hintaluokka: jopa yli 20 000 markkaa. Toki postimyyntikoneita olisi ollut halvallakin, mutta niiden kapasiteetti ja laatu olivat heikolla tasolla. ”Köyhän ei kannata ostaa/tehdä huonoa.” Tämä lausahdus oli jo tuolloin vakiintunut Peltosen mäelle ja sitä on pyritty viljelemään mahdollisuuksien mukaan edelleen.

Teoriasta apua käytäntöön

Kun tilanne sitten vähän tasaantui ja ajatustyötä oli tehty kyllin, niin pelkästä järkeilystä voitiin siirtyä ”oikeaan” suunnitteluun ja piirtämiseen. Lastauskuormien välissä ehti miettimään erilaisia variaatioita ja toimintamekanismeja tulevaan laitteeseen. Suunnittelu oli rentouttavaa ja se toimi erinomaisena ikävien ja stressaavien asioiden puskurina; aina hetkeksi pystyi unohtamaan taloudelliset vaikeudet ja huolet, kun sai ajateltavaksi jotain aivan muuta.

Ammattikoulun metallipuolen käyneenä isällä oli jonkinlainen tietämys virallisesta rakennepiirtämisestä, mutta avuksi oli silti kaivettava vanhoja ammattikouluaikaisia oppikirjoja. Konepajoihin oli nimittäin aivan turha koittaa viedä tupakka-askiin piirrettyjä töherryksiä; piirtäminen oli tehtävä oikeassa mittakaavassa ja oikealla tavalla! Suunnitteluprosessi oli pitkä, mutta piirtämiseen kulutettu aika oli, jos mahdollista, vielä pidempi. Piirtämistekniikka kun piti opiskella uudestaan kirjoista ja itse piirtäminen tehtiin kokonaan käsin, kynää ja viivoitinta käyttäen. Tuohon aikaan ei nimittäin ollut tietokoneista vielä tavallisen kansan keskuudessa tietoakaan.

Kun suunnitelmat ja piirrustukset oli tehty, niin tuli aika kartoittaa kuka tekisi ja mitä. Paikallinen metallifirma, silloinen Karvian kone Oy, otti mielellään vastuulleen putkien ja rungonsuojapeltien taivutukset. Kankaanpääläisessä konepajassa teetettiin nylonista koneistetut vaijeririssat, JKV Oy:ssä Nastolassa isän siskon mies koneisti laitteen painokelkan rissoineen ja Finnmetacon teki pystykiskot kelkalle. Sivutankojen booritukset teetettiin Tampereella jossain hieman pienemmässä nyrkkipajassa. Myös karvialainen sorvaaja Heikki Ojanperä osallistui projektiin ja sorvasi joitakin laitteeseen tulevia pienempiä osia. Vanhoja tuttuja löytyi myös Parkanon ammattikoulun opettajakunnasta, joten pakkapainot ja joitakin muita osia teetettiin siellä oppilaiden harjoitustöinä. Tämä osoittautui myöhemmin suureksi virheeksi, sillä työn laadunvalvonta ei ilmeisesti ollut ihan ajantasalla ja painopakasta tulikin yksi murheenkryyni koko projektissa; painot eivät meinanneet liikkua kiskoillaan, koska niihin poratut reiät olivat epäsymmetrisiä ja hieman väärässä paikassa suhteessa toisiinsa.

Vihdoin kun kaikki osat oli teetetty ja kotona kasaan hitsailtu, niin tietysti ne täytyi maalata. Ja kun itsellä ei maalaamoa saati välineitä ollut, niin kaikki osat vietiin Kankaanpäähän pulverimaalaukseen. Siellä osat tietysti ensin puhdistettiin ja sitten ne maalattiin valkoiseksi. Kun kaikki komponentit olivat valmiit, niin alkoi kokoonpano. Siinä ei kauaa kestänyt, koska isä oli tehnyt laitteesta huolelliset piirrustukset ja intokin oli kova! Viimeisen silauksen laitteelle antoi huolella verhoillut istuimet ja pehmustetyynyt. Verhoilun teki karvialainen alan ammattilainen Veijo Mustajärvi.

Kaikenkaikkiaan projektissa mukana oli reilu kymmenkunta eri konepajaa/yrittäjää, mutta silti kuntolaite tuli halvemmaksi, kuin esimerkiksi Tunturi merkkinen, kevytrakenteisempi ja pienempi kapasiteettinen laite. Painoja kiskoilla kulki nimittäin miltei 150 kiloa! Silloisissa kotikuntolaitteissa painopakka loppui jo noin 90 kiloon, mikä ei raskasrakenteiselle ja luonnonvahvalle miehelle riittänyt alkuunkaan. Koko prosessissa aina suunnittelusta valmiiseen laitteeseen meni aikaa noin puolitoista vuotta.

Tutkielmaa tehdessäni kysyin isältä, että mitä parannusehdotuksia tai suoranaisia vikoja laitteessa oli, niin vastaukset olivat melko selkeät; painopakan kiskot ovat liian pienet halkaisijaltaan, ylärissat ovat väärän malliset ja vaijerijarrut ovat hieman hölmöt. Kuitenkin yksi selkeimmistä ja suurimmista mokista oli ammattikoululla teetetty työ. Siellä ei kuulemma olisi saanut teettää yhtään mitään.

Kotikuntosalilaite nykypäivänä

Isäni on sitä mieltä, että kotikuntosalilaitteiden aika on ohi ja että se oli ikään kuin aikansa lapsi. Itse olen hieman eri mieltä tästä asiasta, nimittäin kuntosalimaksut ovat nykypäivänä niin korkeat, että kaikilla ei ole varaa niihin sijoittaa. Pienemmillä paikkakunnilla kuntosalin kuukausimaksut voivat olla alle 20€/kk, mutta suurempien kaupunkien hinnat ovat jotain toista luokkaa. Voi olla, että kotikuntosalilaite on jotenkin ”ysäri” juttu, mutta vahvasti olen sitä mieltä, että historia ja muoti toistavat itseään. Postimyyntiohjelmissa tällaiset laitteet ovat olleet lähes aina hyvin näkyvillä, mutta nyt niitä on jälleen alkanut tulemaan myös urheiluliikkeisiin. Tämä 2010-luvun fitnessbuumi, hektinen elämänrytmi ja työ- /opiskelupäivien pidentyminen saattavat vielä kasvattaa kotikuntosalilaitteiden suosiota.

Vinopenkkipunnerrusasento

Penkkipunnerrusasento

Ylätalja ja peck deck

Vaikutus omaan harrastuneisuuteen

Noin seitsemän vuoden iässä oma kiinnostukseni voimailuun heräsi, kun isä osti kotiin leuanvetotangon ja asetti meille veljeksille haasteen. Haasteena oli vetää kymmenen leukaa ja jos sen teki, niin palkintona olisi 100 markkaa puhtaana käteen. Siitä se sitten lähti. Leuanvetotangossa roikuttiin ja räpiköitiin vähän väliä rahankiilto silmissä. Mutta kun tuloksia ei tullut, niin kiinnostus lajiin meinasi lopahtaa. Onneksi kuitenkin muistimme isän tekemän kotikuntolaitteen, joka oli viety pihapiirissämme olevaan vanhaan tupaan. Siellä pystyimme harjoittelemaan lihasvoimaa hieman erilaisilla liikkeillä ja jälleen kipinä löytyi!

Muistan, kuinka todella usein kavereiden kanssa kävimme treenaamassa meidän vanhassa tuvassa ja kuvittelimme saavamme isot lihakset isoja painomääriä käyttämällä. Totuus oli kuitenkin hieman toisenlainen, nimittäin lihaksia ei tullut juuri nimeksikään, mutta voima alkoi kehittyä. Siitä sitten lähtikin huikea ura painonnostajana liikkeelle. Toki se ei kestänyt kuin hieman toista vuotta, mutta kuitenkin titteli Parkanon Puntin vahvimpana nostajana (silloisessa omassa ikäluokassani) on varmasti edelleen voimassa. Olin tuolloin siis 9-vuotias.

Yläkouluun siirtyessäni voimailuharrastus sai alleen uutta tuulta, kun murrosiän tuomat hormonaaliset muutokset alkoivat pikkuhiljaa näkyä myös käsivarsien ja selän vahvistumisena, sekä leuanvetotuloksen paranemisena. Enää ei kuitenkaan treenattu kotikuntolaitteella, koska Karvian keskustassa oli aivan mainio painonnostosali ja matkaa keskustaan oli vain neljä kilometriä.

Penkin säätömekanismi. KIINNI

AUKI

Penkin säätövipu. AUKI

KIINNI

Yläkoulun metallityöt

Kuitenkin ajatus omasta kuntosalista, tai ainakin edes jostakin kuntosalilaitteesta virisi mielessä. Niinpä päätin rakentaa seitsemännellä luokalla yläkoulun metallitöillä itselleni voimanostopenkin. Ensin tutustuin erilaisiin penkkivaihtoehtoihin internetissä ja myös paikan päällä. Kaikkein yksinkertaisin ja parhaimman näköisin penkki oli David –merkkinen. Niinpä päätin ottaa siitä mitat ja vähän myös mallia omaan voimanostopenkkiini. Korkeuden kävin vielä varmistamassa sekä Karvian urheilutalon punttisalilla sekä isäni rakentamasta kotikuntolaitteesta. Tämän jälkeen tein penkistä isän opastuksella hyvin virallisen näköiset piirustukset ja laskimme materiaalimenekin sekä kustannukset.

Kun sitten näytin piirustukset silloiselle teknisen käsityön opettajalleni, niin hän torppasi koko idean. Hänen mielestään työ oli liian vaativa ja kallis, vaikka sen rakenne oli todella yksinkertainen ja materiaalia ei olisi mennyt juuri mitään. Hän käski minua tekemään penkin yhden millimetrin vahvuisella seinämällä varustetusta huonekaluputkesta, koska muuta ei ollut tarjolla. Toisena vaihtoehtona oli löylykauha. Muistan, kuinka hermostuin opettajalle ja boikotoin häntä olemalla tekemättä enää yhtään mitään hänen tunneillaan. Toisin sanoen tein sitä, mitä kaikki muutkin siellä tunneilla. Karviassa oli lähes mahdotonta tehdä käsityön tunneilla mitään järkevää, koska materiaaleja (ja kunnon välineitä) ei ollut, eikä niitä saanut käydä koulun laskulle ostamassa.

Onneksi kuitenkin seuraavat kaksi vuotta olivat jo hieman erilaiset käsityön osalta. Opettajan vaihdoksesta johtuen pystyimme hieman vaikuttamaan siihen, että mitä voimme tehdä. Ja kun metallityöt kiinnostivat, niin jälleen oli aika jutella isän kanssa. Idea voimanostopenkistä oli menneen talven lumia, sillä Karvian kuntosali tarjosi niin erinomaiset puitteet treenaamiselle, että ei kannattanut omia välineitä alkaa tekemään ja ostamaan. Niinpä isä keksi, että tekisin hänelle sekä tynnyrikärryt että akkukärryt.

Jälleen oli siis piirtämisen ja suunnittelun aika. Suunnittelin ja piirsin kärryt itse ja kun piirustukset olivat valmiina, niin annoin ne opettajalle, joka oli projektista melko innoissaan. Materiaalit ostin läheisestä sekatavarakaupasta isän laskuun ja kokoonpanon suoritin koulussa. Hitsaamaan opettelin itse, koska opettajalla ei juurikaan ollut näkemystä ja kokemusta siitä lajista. Vaikka olin melko nuori ja kokematon metallitöissä, niin tynnyrikärryistä tuli erinomaiset ja ne ovat vieläkin käytössä kotona Karviassa. Akkukärryprojektin toteutin kotona omalla verstaalla.

Loppulätinöitä

Voidaankin siis todeta, että isäni valmistama kotikuntosalilaite on todellakin ollut innoittajana ja suunnannäyttäjänä minulle, ja varmasti myös veljilleni, sekä metallitöiden että voimailun saralla. Minusta oli jo nuorena hienoa huomata, kuinka itse tekemällä ja suunnittelemalla asioita voi saada aikaiseksi jotain hienoa ja persoonallista, vieläpä paljon edullisemmin, kuin mitä kaupasta ostamalla.

Edelleen, kun otan isäni kanssa tuon kyseisen kuntosalilaiteprojektin puheeksi, hänen silmänsä syttyvät ja parannusehdotuksia alkaa virtaamaan hänen mieleensä. Se oli hänen mielestään sellainen projekti, mikä jokaisen ihmisen tulisi tehdä. Ei välttämättä juuri kuntosalilaitteen muodossa, vaan se voi olla ihan mitä tahansa. Pääasiana siinä hän piti suunnittelua ja sen luomaa vapaudentunnetta ja ajatuksen virtaan uppoamista. Kuntosalilaitteen suunnitteluprosessissa kehittyi teknisen ajattelun lisäksi myös mekaniikan tuntemus ja erilaiset voiman välityksiin liittyvät ominaisuudet sekä tietysti tekninen piirtäminen.

Projekti oli isäni mielestä sekä hyödyllinen että myös erittäin hauska. Siinä tutustui uusiin ihmisiin ja ammattilaisiin sekä tietysti omaan itseensä. Projektin aikana isä huomasi, että hänellä todellakin oli kykyä ja näkemystä toteuttaa tuollainen työ oman työnsä ja arjen muiden haasteiden ohessa. Hän oli myös sitä mieltä, että kouluja olisi pitänyt pystyä käymään enemmän, vähintään insinööriksi asti, mutta mahdollisuuksia opiskeluun ei vain ollut. Monet virheet olisi jäänyt tekemättä, jos olisi ollut hieman enemmän tietoa asioista. Kuten ihan alussa mainitsinkin, niin hän piti tuota projektia ennen kaikkea niin sanottuna henkireikänä, jonka avulla hän pystyi tasaamaan omia stressitasojaan uppoamalla suunnittelun ja järkeilyn lomaan.

Tätä tutkielmaa tehdessäni pääsin juttelemaan isäni kanssa lama-Suomen aikaisista ajoista, sen ajan työmoraalista ja ajan hengestä ylipäänsä. Isä joutui paljon osia teettämään eri ammattilaisilla ja kaikki olivat halukkaita olemaan mukana projektissa, vaikka kyseessä oli ihan tavallinen yksityishenkilö. Useimmat mielellään antoivat vinkkejä ja tekivät osia mukisematta, koska jokainen penni oli työn suorittajille kaikille tarpeen.