Eli puun työstöstä sain jo hyvät alkulämmöt alkavan kevään puutyöosioon. Menneellä viikolla nimittäin aloitin tekemään meille kotiin sellaista sohvapöytäviritelmää, missä toinen puoli on kanellinen arkku ja toisella puolella on avohyllyt. Piirustukset työlle tein jo aikaisin syksyllä ja nyt sitten päästiin varsinaiseen työstöön.
Kaikki kuitenkin lähti liikkeelle jonkinlaisen suunnitelman tekemisellä. Koska liimalevy näyttelee työssäni suurta osaa, niin tein ihan paperille suunnitelman siitä, minkälaisia liimalevyjä tarvitsen ja kuinka paljon. Suunnitelmasta näkyy osien nimet, niiden tarkat mitat sekä raakamitat (liimalevyn koko). Tällainen listamainen suunnitelma on erittäin hyvä tehdä, sillä siitä näkee heti levyjen tarpeen ja siihen pystyy merkitsemään määrät ja mitat, jotta vältytään turhalta materiaalimenekiltä ja taas toisaalta pysytään kärryillä siitä, että varmasti on kaikki osat tehtynä kun alkaa kokoonpano.
Kun olin tällaisen listan laatinut, niin menin varastoon ja valitsin itselleni pari kappaletta mäntylankkua. Yritin löytää mahdollisimman suorat ja oksattomat lankut, jotta saisin niistä mahdollisimman paljon hyötypuuta. Käyttämäni mänty oli kooltaan n. 125x50mm. Ja pituutta lankuilla oli noin 5m. Ensimmäisestä lankusta katkoin tarpeen pöydän kansilevyihin ja hyllyihin. Näin hukkapuuta jäi käyttämästäni viidestä metristä noin 10cm. Ja tuokin pätkä oli läpi asti halki. Toisesta lankusta katkoin sopivat palaset pöydän sivulevyihin.
Annan esimerkin miten laskin tarpeen jokaiselle levylle: Kannen piirustusmitat 750x340x20, työstömitat 800x360x25. Näin ollen yhteen kanteen katkaisin 2 kpl 800mm lankkua, koska lankun koko höylättynä oli n.123x45. Eli yhdestä palasesta sain neljä kappaletta soiroja, joiden paksuus 25mm ja leveys 45mm. --> 45x4=180mm x 2 = 360mm. Aluksi tämän hahmottaminen oli itselleni kovin vaikeaa, mutta kun periaatteen tajusi, niin ei se nyt niin vaikeaa ollut. Liimalevyn teossa on muistettava aina huomioida työstövara. Paksuudessa se on 5mm, leveydessä 20mm ja pituudessa 50mm. Soirottamisessa on muistettava, että pyörösahan terän paksuus on noin neljä milliä, joten kun neljä soiroa sahataan, niin hukkaan menee aina 4x4mm. eli 16mm. Lisäksi "hukkaan" jäi jokaisesta lankun pätkästä n. 7mm siivu. Ai ai ai! 
Katkaisun jälkeen siis höyläsin puutavaran. Ensin tietysti oikohöylällä yksi sivu ja yksi lappee ja sitten tasohöylällä toinen lappee. Höyläämisen jälkeen aloin tekemään soiroja. Tämä vaihe on mielestäni kaikkein "vaativin", koska soirot tehdään pyörösahalla, joka on yksi pajan vaarallisimmista työkoneista. Se siis voi olla vaarallinen, jos itse ei ole hereillä ja tietoinen turvallisuusasioista. Soirotukseen sain kaverin ottamaan soirot vastaan toisella puolen konetta, mikä oli todella kiva juttu. Se nimittäin lisää turvallisuutta ja nopeuttaa soirojen tekemistä huomattavasti, kun itse ei tarvitse kikkailla koneen puolelta toiselle. Muut pyörösahaan liittyvät työturvallisuusasiat olen käynyt läpi jo aiemmissa kirjoituksissani.
Kun sain soirot tehdyksi, niin aloin järkeilemään liimalevyn tekoa. Asettelin siis kansilevyyn tulevat soirot pöydälle ja kääntelin niitä siinä siten, että kaikki kuolleet oksat jäivät alapuolelle piiloon ja hyvät pinnat jäivät näkyville. Sitten vielä tsekkasin puun syysuunnat siten, että ne olivat aina eri suuntaiset vierekkäisillä soiroilla. Tämä sen takia, että kuivuessaan puu kutistuu tietyn suuntaisesti, niin nyt kutistuminen on hieman hallitumpaa. Jos syysuunnat olisivat samoin päin, niin toden näköisesti liimalevyni olisi kiero kuin savolainen vanhapoika. Asetelman jälkeen tein levyn pintaan kynällä V- merkin, jotta järjestys ei mene sekaisin liimattaessa. Sitten käänsin soirot lappeelleen pöydälle, nostin ne nipussa liimausteleineelle ja levitin liiman. Tämän jälkeen ladoin ne puristimelle oikeassa järjestyksessä ja tuin ne kevyesti pystysuunnassa ja puristin kiinni. Sain ladottua yhteen puristukseen kaksi erillistä liimalevyä, eli kummatkin kansilevyt. Onnekseni vieläpä muistin jättää levyjen väliin liimaamattoman sauman!
Heti tämän jälkeen kipitin konesaliin, katkaisin seuraavat lankkutarpeet, soirotin höyläämäni hyllyvärkit ja tein niistäkin liimalevyt. Ai että mitä tehokkuutta!
Ehkäpä kaikkein haastavin vaihe liimalevyn teossa on puutarpeen laskeminen ja hahmottaminen. Tässä on lasten kanssa oltava valppaana. Lapsi ei välttämättä kovin helposti tajua sitä, että miten päin puuta pyöritellään eri vaiheissa, erityisesti soirotuksessa. Soirotusvaiheeseen liittyy myös toinen haaste, nimittäin jo mainitsemani terän syömä hukkapuu. Sekin täytyy osata ottaa huomioon, kun ajetaan soiroja.
Jos minusta joskus opettaja tulee, niin vaatisin oppilailta huolelliset laskelmat puun (lakuujen/soirojen) tarpeesta, ennen kuin aletaan varsinaisesti hommiin. Tällä tavalla voisin itse varmistaa sen, että mahdollisimman vähän puuta menisi hukkaan ja mahdollisimman paljon oikeaan käyttöön. (Huomaa miten ihanasti integroituu metematiikan eri osa-alueille!) Täytyy myöntää, että tällaiselle matemaattisesti lahjattomalle immeiselle tämä puutarpeen laskentavaihe on sellainen, että se vie aikaa ja suttupaperia... Mutta kokemus tuo varmutta tässäkin!
